Kirjallisuudentutkimus:semioottinen kirjallisuudentutkimus

Kohteesta Tieteen termipankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

semioottinen kirjallisuudentutkimus

semioottinen kirjallisuudentutkimus
Määritelmä semiotiikan menetelmien ja näkökulmien soveltamista kirjallisuudentutkimukseen
Selite Semiotiikan tutkimus muodostuu kahdesta eri haarasta, jotka kehittyivät itsenäisesti mutta samoihin aikoihin ja joilla oli paljon yhteistä. Semiotiikan perustaja oli yhdysvaltalainen filosofi Charles S. Peirce (1839-1914); Euroopassa semiologiaksi kutsuttu suuntaus perustuu sveitsiläisen kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren (1857-1913) postuumisti julkaistuihin tutkimuksiin, joilla oli merkittävä vaikutus struktualismin syntymiseen. Saussure esitti 1894, että kielitieteen tulisi muodostaa osa yleisempää merkkitiedettä, semiologiaa. Peircen käyttöön ottama käsite semiotiikka on kuitenkin vakiintunut anglosaksisissa maissa ja myös Suomessa tieteenalan nimeksi, vaikka de Saussuren erottelut (signifioija ja signifioitu, langue ja parole) ovat keskeisiä merkkitieteessä ja strukturalismissa. Ranskalaisessa tutkimuksessa on edelleen suosittu semiologian käsitettä.


Semiotiikka ei käsittele vain merkkien suhdetta objekteihin, vaan lisäksi merkkien välisiä suhteita ja yleensä merkityksenantoprosessia eli semiosista. Semiootikot tutkivat kirjoitetun sanan ohella myös muita viestintäjärjestelmiä, kuten elokuvaa, mainoksia, pukeutumista, elekieltä. Strukturalismi ja semiotiikka ovat keskenään läheisiä suuntauksia; yhden määritelmän mukaan strukturalismi viittaa erityisesti tiettyyn tutkimusmenetelmään, semiotiikka taas tiettyyn tutkimuskenttään. Keskeisiä semiotiikan edelleen kehittäjiä ovat neuvostoliittolainen Juri Lotman, liettualaissyntyinen A. I. Greimas, ranskalainen Roland Barthes ja italialainen Umberto Eco.

Kuuluisa esimerkki strukturalistisen kirjallisuudentutkimuksen koodeihin perustuvasta analyysistä on Roland Barthesin S/Z (1970), jossa Barthes erottelee merkityksen viisi koodia Honoré de Balzacin novellin "Sarrasine" (1830) pohjalta: proaireettinen (toiminnan koodi), hermeneuttinen (arvoituksen koodi), referentiaalinen (kulttuurinen), seeminen ja symbolinen koodi. Proaireettinen eli toiminnan koodi koostuu tapahtumista, jotka lukija tunnistaa ja nimeää lukemisen myötä. Kukin tapahtuma liittyy sekä edeltäviin että seuraaviin tapahtumiin suhteellisen selkeästi, jolloin kertomus antaa vaikutelman loogis-kausaalisesta etenemisesta. Hermeneuttisessa eli arvoituksen koodissa kerronta rakentuu kertomuksen asettamista kysymyksistä, joihin se lopulta vastaa. Barthesille kysymykset - ja niiden vastauksen lykkääminen - luovat nk. luettavan tekstin jännitteen. Kirjoitettava teksti sen sijaan ei vastaa lukijan odotuksiin merkityksen ja lopun suhteen, vaan jää avoimeksi.

Teoksessaan A Theory of Semiotics (1976) Umberto Eco kuvaa käsitteellä ylikoodaus (engl. overcoding) yhdellä ainoalla ilmaisulla tuotettua metakommunikaatiota. Ylikoodatut ilmaisut auttavat lukijaa huomaamaan tekstin luonteen. Esimerkiksi ilmaisu "olipa kerran" tarkoittaa sitä, että 1) tapahtumat sijoittuvat määrittämättömään aikaan, 2) kuvatut tapahtumat eivät ole reaalisia ja että 3) puhuja kertoo keksityn tarinan. Ian Watt puolestaan luonnehtii viivästyneellä dekoodauksella (delayed decoding) Joseph Conradin impressionistista kerrontatekniikkaa, jossa kertoja antaa lukijan ymmärtää vasta kertomuksen aikana tai sen jälkeen, mitä päähenkilölle todella tapahtuu.
Lisätiedot Ks. myös semiottinen teatterintutkimus teatterisemiotiikka

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

VeivoH2011, HosiaisluomaY2003

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 14.11.2018: Kirjallisuudentutkimus:semioottinen kirjallisuudentutkimus. (Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:semioottinen kirjallisuudentutkimus.)