Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus
performatiivisuus
| performatiivisuus |
Definition kirjallisuudentutkimuksessa lausuman ilmaisuvoimaa kuvaava ominaisuus; kirjoitetun kielellisen esittämisen tavoitehakuinen ja aktiivinen piirre, joka saa aikaan muutoksia kirjallisen teoksen sisäisessä ja/tai ulkopuolisessa todellisuudessa (mm. retoriset vaikutukset, yleisöreaktiot, esittäjä/yleisö-suhde)
Explanation Kielifilosofi J.L.Austin (1962) määritteli puheaktiteoriassaan puheaktit – eli lokutiivit, illokutiivit ja perlokutiivit – kielellisen kommunikaation performatiivisiksi perusyksiköiksi. Kirjallisuuden kontekstiin ja myöhemmin jälkiklassisen narratologian piiriin puheakteja ovat kehittäneet ja soveltaneet narratiivisina akteina mm. John R. Searle, Marie Louise Pratt, Sandy Petrey, J. Hillis Miller, Jacques Derrida ja Judith Butler. Performatiivisuus käsitetään nykyisin laajasti niin puhutun, kirjoitetun kuin esitetynkin ilmaisun ominaisuudeksi, joka perustuu tekijänsä kyvykkyyteen, toimijuuteen ja suorittamiseen.
Equivalents
| performativity | englanti | |
| performativitet | ruotsi |
Related Concepts
Sources
AustinJ.L.1962, RojolaL&LaitinenL1998, CarlsonM2004, LoxleyJ2007, BehschnittW2007, KTK2013
References
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 16.07.2019: Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus.)
Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →
