Määritelmä
yhdysvaltalainen 1800-luvun lopulla syntynyt filosofian suuntaus, jonka mukaan toiminnallisilla vaikutuksilla on keskeinen rooli tiedon ja uskomusten hankinnassa ja niiden pätevyyden arvioinnissa
Selite
Pragmatismi on huomattavin Yhdysvalloissa syntynyt filosofian suuntaus. Sen idea sai alkunsa 1870-luvulla Cambridgessa, Massachusettissa nk. Metafyysisen kerhon kokouksissa (The Metaphysical Club), jonka tunnetuimmat jäsenet olivat Charles S. Peirce (1839-1914) ja William James (1842-1910). Filosofiseksi liikkeeksi pragmatismi nousi kuitenkin vasta 1900-luvulla kun James oli ottanut v.1898 käyttöön sanan "pragmatismi" viitaten Peirceen opin isänä. Vaikka Peircen pragmatistinen merkityskäsitys on suuntauksen lähtökohta, julkisuudessa pragmatisteina tunnettiin paremmin James ja John Dewey (1859-1952), jotka kehittivät sen pohjalta omaperäiset filosofiset järjestelmät. Dewey oli ollut Peircen oppilaana 1880-luvulla ja hänestä tuli tunnetuin pragmatisti Jamesin kuoleman jälkeen. Yleisesti pragmatismi voidaan katsoa näkökulmaksi ja menetelmäksi, joka soveltuu niin tieteelliseen kuin arkisempaankin rationaaliseen tutkimukseen. Pragmatistille todelliset uskomukset ilmenevät uskojan tai uskomuksen kohteen toiminnan tapoina. Kun uskoja törmää yllättävään, jonkin uskomuksen vastaiseen tapahtumaan — kun asiat eivät sujukaan niin kuin niiden oli tarkoitus sujua — seurauksena on uskomuksen (eli toiminnan tavan) totuuteen kohdistuva epäily. Tämä epäily johtaa tutkimusprosessiin, jonka tarkoituksena on joko selittää havaittu yllättävä tapahtuma, uuden uskomuksen muodostaminen tai vanhan korjaaminen. Deweyn termein tutkimus on aina yritys ratkaista jokin kokemuksessa esiin noussut ”ongelmatilanne”. Siten ei voida vetää selvää rajaa propositionaalisen tiedon (”tietää että”) ja ei-propositionaalisen, taitoihin kohdistuvan tiedon (”tietää kuinka”) välille. Pragmatistiseen tutkimuksen teoriaan kuuluu myös keskeisesti kaikkialle ulottuva inhimillisen erehtyväisyyden korostaminen, fallibilismi. Varmaa, erehtymätöntä tietoa ei ole saatavilla; mikä tahansa uskomuksistamme saattaa osoittautua toimimattomaksi ja vaatia uuden tutkimuksen korjausta. Peircen mukaan tieteellistä menetelmää käyttävä tiedeyhteisö voi tässä vanhoja uskomuksia jatkuvasti itsekriittisesti korjaavassa tutkimusprosessissa periaatteessa päätyä — ainakin eräänlaisena ”raja-arvona” — ”lopulliseen mielipiteeseen”, joka vastaa todellisuutta ja on siten totta. Tähän näkemykseen perustuu tieteenfilosofian vaikutusvaltainen tutkimussuuntaus tieteellinen realismi, jonka mukaan tieteellinen tutkimus voi ”lähestyä totuutta” siitä, millainen tutkimuksesta riippumaton todellisuus on. Erityisesti William James on kuitenkin korostanut, että tieteellisen menetelmän lisäksi yhtä arvokkaita tiedonhankinnassa ovat myös muut inhimilliset käytännöt kuten moraali ja uskonto. Pragmatismi painottaa, että ajattelu on tuotava osaksi toimintaa ja että ideat ja käsitteet on pantava työhön osana inhimillistä kokemusta, jotta niiden varsinainen (pragmaattinen) merkitys voitaisiin saada selville. Ajatusten, käsitysten ja käsitteiden kokeellinen käyttö kokemuksen virrassa on niiden luovaa käyttämistä; jopa kaikkein teoreettisimmat ideat tulee asettaa luovasti testattaviksi osana käytäntöä. Suuntausta on kritisoitu siitä, että ei ole selvää missä määrin pragmatismi jättää tilaa objektiiviselle todellisuudelle ja totuudelle. Onko totuus vain subjektiivista hyödyllisyyttä tai tyydyttävyyttä, vai olemmeko tutkimuksessamme ja ajattelussamme yhteydessä meistä riippumattomaan maailmaan? Tässä suhteessa suuntauksen perustajat Peirce ja James olivat eri linjoilla. Peirce halusi kehittää tiukasti loogisen menetelmän, joka auttaisi meitä ymmärtämään (luonnon)tieteellisten käsitteiden merkityksiä korostamalla käsitteenmuodostuksen yhteyttä väitteiden empiiriseen testaamiseen, kun taas James oli kiinnostunut pragmatismin käytäntöön orientoituneen menetelmän laajemmasta soveltamisesta muillakin inhimillisessä elämässä merkityksellisillä alueilla kuin tieteessä, kuten etiikassa ja uskonnossa. Jamesin on monesti ajateltu vääristäneen paitsi peirceläisen pragmatismin realistisen perusasenteen myös pragmatistisen käsityksen totuudesta, mutta se voidaan kuitenkin nähdä Peircen näkemysten laajennuksena pikemmin kuin suoranaisena virhetulkintana. Molempien lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan totuus on jotakin, minkä uskominen on meille tyydyttävää tai hyödyllistä tai mitä tuleva kokemuksemme ei kumoa. Peirce ja James olivat joka tapauksessa eri mieltä siitä, miten pragmaattista maksiimia tulee filosofisessa ajattelussa käyttää. Myöhempi pragmatismin perinne voidaankin tulkita sarjaksi yrityksiä arvioida, kumpi käyttötapa on — pragmaattisesti — hedelmällisempi ja toimivampi. Peircen ja Jamesin välinen perusjännite elää pragmatismin traditiossa nykypäivänäkin. On filosofeja, joille pragmatismi on kaiken ajattelun, logiikankin, perustavin kulmakivi, joskin (fallibilismin mukaisesti) ei-fundamentaalinen perusta, josta saatetaan joutua luopumaan, mikäli se osoittautuu kestämättömäksi — pragmaattisesti epätyydyttäväksi. On myös filosofeja, joiden ajattelussa pragmatismi on tavalla tai toisella mukana mutta vain osana laajempaa loogisesti toisiinsa sidottujen periaatteiden muodostamaa systeemiä. Nämä filosofit ovat vastaavasti Jamesin ja Peircen perillisiä. 1900-luvun tunnetuimpia uuspragmatisteja ovat olleet mm. Richard Rorty (1931-2007), Hilary Putnam (1926-2016) ja Joseph Margolis (1924-2021).
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 25.4.2024: Filosofia:pragmatismi. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:pragmatismi.)
