Filosofia:kielifilosofia

Kohteesta Tieteen termipankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

kielifilosofia

kielifilosofia
Määritelmä filosofian osa-alue, joka tutkii luonnollisen kielen käyttöä ja lingvististä merkitystä
Selite Filosofit ovat olleet kiinnostuneita kielestä antiikin Kreikasta alkaen. Parmenides (n. 515–450 eaa.) päätteli, että on mahdotonta puhua jostakin, mikä ei ole olemassa. Atomismiteoriastaan tunnettu Demokritos (n. 460–370 eaa.) kirjoitti tiettävästi tutkielman Sanoista, joka ei ole säilynyt meille. Platon (n. 427–347 eaa.) pohdiskeli kielen sopimuksenvaraisuuden ja luonnollisuuden problematiikasta Kratylos-dialogissaan ja Aristoteles (384–322 eaa.) mietti myös kirjoitetun ja puhutun kielen suhdetta: hänen mukaansa kirjoitetut sanat merkitsevät puhuttuja sanoja, puhutut sanat käsitteitä, ja lopulta käsitteet oliota maailmassa. Myöhäisantiikin aikana Boëthius (noin 480–525) muotoili teorian siitä, kuinka sanat alun perin saavat merkityksensä. Keskiajalla William Ockhamilainen esitti, että ajattelussa käytetään erityistä mentaalista ajattelun kieltä, sekä pohti sen ja tavallisen kielen suhdetta. Valistusaikana Étienne Bonnot de Condillac (1715–1780) ja Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) esittivät teorioita kielen alkuperästä. Saksalaisen idealismin ja kansallisromantiikan alkoivat 1800-luvulla pitää kieltä itsenäisenä yliyksilöllisenä ”kansakuntaan” vertautuvana sosiaalisena olentona, jolla on vaikuttavaa voimaa yksilöihin nähden. Siinä missä perinteisesti oli ajateltu, että kieli yksinkertaisesti ilmaisee sitä edeltäviä ajatuksia, Wilhelm von Humboldt (1767–1835) esitti, että ajattelu tapahtuu kielessä – kieli on ajattelun välikappale ja edellyttää tätä; kielen muodot heijastuvat ajattelun muodossa, ja erilaiset kielet voivat johtaa erilaiseen ajatteluun. Sama ajatus toistuu 1900-luvulla vaikutusvaltaisessa ja kiistellyssä Shapir-Whorf-teesissä. Sen mukaan puhumamme kieli vaikuttaa merkittävästi ajatteluumme: kukin kieli jäsentää kuvan todellisuudesta ja tämä kuva maailmasta on eri kielten puhujilla hyvin erilainen; kielet ovat hyvin erilaisia ja tuottavat jyrkästi toisistaan poikkeavia maailmankuvia.
Nykyinen kielifilosofia liittyy anglosaksisissa maissa pitkälti analyyttisen filosofian traditioon, joka alkaa Gottlob Fregen (1848-1925), Bertrand Russellin (1872-1970) ja Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) kirjoituksista ja jatkuu loogisessa positivismissa ja ns. arkikielen filosofisessa koulukunnassa, jonka maineikkain edustaja oli J. L. Austin (1911-1960). Tätä ennen oli toki kiinnostusta kieleen, mutta se koski enemmänkin universaalikielen tai symbolikielen luomista tieteen käyttöön. Nykyinen kielifilosofia on kiinnostunut erityisesti merkityksen teoriasta, mutta myös viittaamisen teoriasta, totuuden teoriasta, filosofisesta pragmatiikasta ja kielitieteen filosofiasta. Erilaiset kielikeskeiset lähestymistavat ovat hallinneet nykyaikaista, varsinkin englanninkielistä filosofista keskustelua ainakin 1970-luvulle saakka, mutta filosofian kielikeskeisyys on kuitenkin hitaasti mutta peruuttamattomasti heikentynyt.
Merkityksen teoriassa pääkysymys on: minkä perusteella tietyt fyysiset merkit tai äännähdykset ovat merkityksellisiä lingvistisiä ilmaisuja, ja minkä perusteella millä tahansa tietyllä merkkijoukolla tai äänijoukolla on se erityinen merkitys, joka sillä on? Merkityksen teorian tulisi myös antaa ymmärrettävä käsitys merkitysilmiöstä tai lauseiden yleisistä semanttisista ominaisuuksista: synonyymisyys, monimerkityksellisyys, lauseiden looginen yhteenkietoutuminen ja niin edelleen. Tärkeimmät merkitystä koskevat teoriat ovat referentiaalinen näkemys, jonka mukaan sanat edustavat asioita tai olioita ja lauseet edustavat tästä syystä maailmassa vallitsevia asiantiloja, ideationalistiset tai mentaaliset teoriat, joiden mukaan merkitykset ovat ideoita tai muita ihmisten mielissä olevia psykologisia tiloja, "käyttöteoriat" (Ludwig Wittgenstein), joiden mukaan merkitys rakentuu kielipelissä, Paul Gricen (1913-1988) hypoteesi, jonka mukaan sanan tai lauseen merkitys rakentuu funktiosta, jossa yleisö odottaa tyypillisen puhujan ilmaisevan asioita, Wilfrid Sellarsin (1912-1989) inferentiaalinen rooliteoria, jonka mukaan lauseen merkitys on pääteltävä muista kontekstiin liittyvistä lauseista, verifikationismi, jonka mukaan lauseen merkitys on mahdollisten kokemusten joukko, jotka tukevat sitä tai tarjoavat sille todisteita, totuusehto-teoria, jonka mukaan lauseen merkitys on se erityinen ehto, jonka puitteissa se on totta ja eliminativistinen näkemys, jonka mukaan merkitys on myytti.
Merkityksen teoriaa voi kutsua myös semantiikaksi, vaikka se tarkkaan ottaen pätee vain muutamiin merkitysteorioihin. Vastakohtana on syntaksi, joka on merkkijärjestelmän tai kielen merkkien ja merkkiyhdistelmien keskinäisten, järjestelmälle sisäisten, muodollisten suhteiden tutkimus niiden tulkinnasta riippumatta. Toinen vastakohta on (filosofinen) pragmatiikka, joka koostuu merkityksellisten ilmausten käyttöä hallinnoivista säännöistä tietyssä puhekontekstissa. Nämä kaikki kolme liittyvät kuitenkin olennaisesti toisiinsa.
Viittausteoria kuuluu kielifilosofiaan riippumatta merkitysteorian valinnasta. Se kysyy minkä perusteella kielellinen ilmaisu liittyy yhteen tai useampaan asiaan maailmassa. 1900-luvun hallitseva teoria on ollut deskriptiivinen viittausteoria, jonka mukaan kielelliset termit ilmaisevat kuvaillen asioiden piirteitä tai ominaisuuksia, mutta 1960-luvulta kausaalis-historiallinen viittausteoria on vallannut alaa. Sen mukaan ilmaus pohjautuu sen viittauskohteeseen. Nykyään monet tutkijat ovat koettaneet yhdistää näitä kahta teoriaa keskenään.
Kielifilosofian totuusteorioista tärkeimmät ovat korrespondenssiteoria, jonka mukaan lause on totta mikäli vastaava asiantila vallitsee todellisuudessa ja koherenssiteoria, jonka mukaan totuus on identifioitavissa toden lauseen suhteena muihin lauseisiin.
Kieli on huomattavan suuressa roolissa myös mannermaisessa filosofiassa. Siinä missä Fregen kirjoitukset johtivat analyyttiseen filosofiaan, mannermaisen filosofian piirissä oli useita eri traditioita, jotka olivat kiinnostuneet kielestä. Saksassa Fregen aikalaisen Wilhelm Diltheyn (1833-1911) hermeneutiikka jatkui Martin Heideggerin (1889-1976) ja Hans-Georg Gadamerin (1900-2002) filosofioissa. Ranskankielisessä Sveitsissä strukturalistista kielitiedettä kehitti Ferdinand de Saussure (1857-1913) ja USA:ssa syntyi pragmatismi. Näistä varhaisista vaikutteista syntyivät moderni hermeneutiikka (Gadamerin klassinen teos Wahrheit und Methode (1960) ja Paul Ricouerin (1913-2005) kirjoitukset)) sekä jälkistrukturalismi (Michel Foucaultin (1926-1984) myöhempi tuotanto, Gilles Deleuze (1925-1995), Julia Kristeva (1941-), Luce Irigaray (1930-) ja erityisesti Jacques Derridan (1930-2004) dekonstruktio, joka on tunnetuin ja kiistellyin jälkistrukturalismin muoto). Pragmatistisen teorian mukaan kielellisen ilmauksen totuus koostuu käytännöllisestä hyödystä tai idealisoidusta episteemisestä oikeutuksesta.
Lisätiedot
Lue lisää Logos-ensyklopediasta!

Vieraskieliset vastineet

philosophy of languageenglanti
filosofia del lenguajeespanja
språkfilosofiruotsi
Sprachphilosophiesaksa
keele·filosoofiaviro

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

AudiR1995, CraigE1998, ProteviJ2005, RaatikainenP2014a, Logos2007

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 26.03.2019: Filosofia:kielifilosofia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:kielifilosofia.)


Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →