Esittävät taiteet:tanssinotaatio
tanssinotaatio
| tanssinotaatio |
Määritelmä
tanssin kirjoitettu suunnitelma, muistiinkirjoitusmenetelmä
Selite
Tanssitaiteeseen ei ole muodostunut yhtä, yleistä notaatiojärjestelmää kuten musiikissa, vaan on olemassa erilaisia, yleensä kehittäjänsä mukaan nimettyjä järjestelmiä. Tanssinotaatiota ei yleisesti opeteta tanssin tekijöille vaan notaation kirjoittaminen ja lukeminen on erityistaito. Ensimmäiset yritykset notatoida tanssia ovat Italiasta ja Ranskasta 1400-luvun lopulta. Alkuaan tanssin ylöskirjoittaminen oli tekijän, so. tanssimestarin tapa myydä ja markkinoida suunnittelemiaan uusia seuratansseja, joten notaatioita julkaistiin painotuotteina ja niiden yhteyteen kirjoitettiin varsinkin 1500-luvun lopulta alkaen myös tyylillisiä ohjeita tavoista, joilla kirjatut tanssit tulisi esittää. Balettimestari Pierre Bauchampsin ajatuksiin perustunut Raoul-Auger Feuillet'n järjestelmä (n. 1700) tuli erityisen suosituksi tanssiesityksien, erityisesti balettien, kirjoittamisessa ja opetuksessa. Feuillet-notaatiossa yksilön tai parin tanssin askelkuviot, suunnat ja rytmi esitettiin abstraktiona paperin muodostamalla "tanssilattialla". 1800-luvulla narratiivisemman toimintabaletin (ballet d'action) myötä balettimestareille syntyi tarve kiinnittää huomiota myös käsien ja vartalon liikkeisiin sekä mimeettisiin eleisiin - tässä ansioituivat mm. Arthur Saint-Léon (1852) ja Albert Zorn (1887). Vähitellen tanssinotaatiota alettiin käyttää myös jo suunniteltujen koreografioiden muistiin merkitsemiseen. Venäläinen tanssija ja pedagogi Vladimir Stepanov (1892) kehitti järjestelmää, jossa yksittäisen tanssijan liikkeet kirjattiin musiikin tapaan nuotteina kolmiosaiselle viivastolle, jonka rinnalle piirrettiin kaksiulotteinen näyttämötila kuvaamaan tanssijoiden orientaatiota suhteessa yleisöön. Stepanovin kuoltua Aleksandr Gorski muokkasi järjestelmästä Venäjän Keisarillisten balettioppilaitosten pakollisen oppikirjan ja vuonna 1900 harjoitti notaation perusteella Marius Petipan pietarilaiskoreografiaa Moskovan balettiseurueelle. Myöhemmin Nikolai Sergejev jatkoi Gorskin työtä ja kirjasi muistiin muitakin Petipan koreografioita. Hän toi muistiinkirjoitetut versiot mukanaan emigroiduttuaan vallankumousten jälkeen länteen, jossa ne vaikuttivat Petipan saamaan asemaan 1800-luvun lopun merkittävänä koreografina. Baletin liikekieltä laajentanut Vaslav Nijinsky (1916) kehitti oman notaatiojärjestelmänsä Stepanovin järjestelmän pohjalta ja kirjasi ylös koreografiansa Faunin iltapäivä (1912), joka harjoitettiin notaation perusteella uudelleen 1980-luvun lopulla. 1900-luvulla tarve notatoida taidetanssia liittyi yhä voimakkaammin ajatukseen koreografiasta pysyvänä teoksena ja koreografisten tekijöiden tarve kirjata omia teoksiaan levisi myös baletin ulkopuolelle. Rudolf Laban (1926) kehitti 1900-luvulla laajimmin käytetyn tanssinotaatiojärjestelmän, joka tunnetaan labanotaationa. Sen abstraktit merkit pyrkivät kertomaan vartalon asennon lisäksi liikkeen suunnan, keston ja luonteen, ja sitä käytetään yhä erityisesti modernin tanssin teosten muistiinmerkitsemiseen. Toinen yhä laajalti käytetty notaatiomenetelmä on Rudolf ja Joan Beneshin 1950-luvulla luoma nuottikirjoituksen kaltainen Benesh-notaatio, joka kehitettiin nimenomaan baletin tarpeisiin, mutta sitä voidaan käyttää myös muun tanssin notaatiossa.
Lisätiedot
YSA käyttää termiä liikemerkintä, ja muita käytössä olleita termejä ovat tanssikirjoitus ja tanssimerkintä.
Erikieliset vastineet
| notation | englanti (English) |
Lähikäsitteet
- koreografia (yläkäsite)
- koreologia (vieruskäsite)
- nuontintaja (ominaisuuden kantaja)
- nuotinnos (vieruskäsite)
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 23.11.2024: Esittävät taiteet:tanssinotaatio. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Esittävät taiteet:tanssinotaatio.)