Esittävät taiteet:ekspressionistinen draama

Kohteesta Tieteen termipankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

ekspressionistinen draama

ekspressionistinen draama
Määritelmä näytelmät, jotka kuvasivat henkilöhahmojen sisäistä elämää
Selite Arkipäivän tarkan, realistisen kuvauksen sijaan näytelmien tunnelma oli usein unenomainen tai painajaismainen. Ekspressionistiselle draamalle tyypillistä oli välittää kokemus oman ajan maailmasta (mm. koneet ja teollistuminen). Näin ollen se erosi vuosisadan alun modernismista, jolloin näytelmissä saatettiin käyttää myyttejä. Ekspressionismiin kuului muotojen rikkominen: näytelmissä puheen rytmitys vaihteli, kielioppia ja lauseita rikottiin. Näytelmät olivat usein rakenteeltaan episodimaisia ja kieli tyylittelevää ja ne sisälsivät paljon monologeja. Ekspressionismia ennakoivat August Strindbergin myöhempi tuotanto (esim. Uninäytelmä, 1901) ja Frank Wedekindin groteskit näytelmät. Ekspressionismi vaikutti erityisesti Saksassa 1910-luvulta lähtien, ja keskeisiä kirjailijoita olivat saksalaiset Georg Kaiser (mm. Calais’n porvarit, 1913, Kaasu -trilogia 1917–1920) ja Ernst Toller (Koneittenmurskaajat, 1921, Hinkemann, 1923). Ekspressionismi vaikutti myös Brechtin työskentelyyn. Yhdysvalloissa huomattavimpia myös ekspressionistisen draaman kirjoittajia oli Eugene O’Neill (Empreror Jones, 1920, The Hairy Ape, 1922). Suomessa ekspressionistia näytelmiä kirjoittivat mm. Lauri Haarla (Lemmin poika, 1922, Synti, 1922, Uskottomuus 1924) ja Hagar Olsson (Hjärtats pantomim, 1928, S.O.S, 1929).

Vieraskieliset vastineet

expressionist dramaenglanti

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

LawJ2011, ChambersC2002, Seppälä&Tanskanen2010

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 18.02.2019: Esittävät taiteet:ekspressionistinen draama. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Esittävät taiteet:ekspressionistinen draama.)